Maailmankyläläisen muutos

kuva 1: Filemon ja riippuva linna (Fred)

Hanna kiteyttää somaattisen ihmisen kuvauksen hieman romanttisin sanakääntein. Punaisena lankana on kuitenkin järjellä kahlitun aistinelämän vapautuminen. Somaattinen ihminen kun havainnoi ja jäsentää ympäristöään holististen, monen aistin yhteiskokemusten kautta. Holistinen asiakokonaisuuksien oivaltaminen korostaa havaintojen elämyksellisyyttä. Maailma välittyy elämyksinä semminkin kuin rationaalisena havaintojen ja päättelytiedon jäsennyksenä.

... 'luovuttamisen' kautta kokemiseen, antautumalla rakastavan luottavaisesti ympäristön jollekin ominaisuudelle. Aistillis-mukautuva kokeminen on tämän antautumisen luontevin seuraus; se ilmenee somaattisena rentoutena - virtaava kohdistumaton aistillisuus antaa somaattisen minän ympäristönsä jonkin ilmentymän tunnettavaksi, havaittavaksi ja muokattavaksi. (Hanna 236)

Myös mukautumiseen liittyy elämyksellisyys: jos somaattinen havainnointi on elämysperoista, on myöskin toiminta. Somaattinen reagointi havaintoainekseen on niin ikään kokonaisvaltaista psyyken ja fyysen yhteistoimintaa - käyttäytymistä. Somaattinen ihminen ei miellä maailmaansa kielentämällä, vaan havaitsee ympäristönsä aistimuksien kokonaisuuksina. Somaattinen ihminen ei suhteessaan maailmaan ole riippuvainen rationaalisista, kieleen sidotuista prosesseista, vaan on käyttäytymisensä kautta suorassa vuorovaikutussuhteessa ympäristöönsä - ilman kielellisen abstrahoinnin tuomaa suodatinta. On selvää, että kielen kautta rationaalisesti maailmaansa jäsentävää ihmistä tällainen 'elämisen karnevalismi' kauhistuttaa. Somaattinen improvisointi ja kokeilunhalu voidaan myös tulkita yrityksiksi saattaa postulaattitiedon kasvava määrä havaintotiedon kohteeksi.

...jotta soma voisi mukautua toisiin somiin ja ilmiöihin sen täytyy olla vapaa, onnellisen antautumisen ja rentouden tilassa viimeistä hermoa ja lihassäiettä myöten. Sellainen kokeminen on mitä ilmeisimmin pelkäämätöntä, häpeämätöntä, rehellistä, eikä peittele niitä eleitä tai ilmeitä, joita ympäristön läsnäolo laukaisee. (Hanna 236)

Ehkäpä olennaisinta tämän uuden ihmisen käyttäytymisessä onkin juuri omaan ruumiiseensa luottaminen. Ristiriita kulttuurihistoriamme, niin ruumiin tarpeittemme kuin ympäristömme hallintaa korostavan perinteen, kanssa on ilmeinen. Voidaan toki puhua elämäntapojen ja asenteiden vallankumouksesta, vaikkakaan pelon ja aggression ohjauksesta ei vapauduttaisikaan. Voitaisiin sanoa ihmisen ja ympäristön vuorovaikutussuhteen jalostuvan taktikoinnista improvisaatioon, hallitsemisesta hyödyntämiseen. Ihmisen muutos tasapainoisiksi somaattisiksi olennoiksi ei poista perimmäisiä pelko - viha käytösmallejamme; sen sijaan ihmisten reaktioissa ympäristöönsä aistillis- mukautuvien ilmausten määrä tulee saavuttamaan ennen näkemättömiä mittoja.

Avainsana mukautumisessa on ympäristön ja ihmisen mukautumisen kautta saavuttama somaattinen tasapaino. Rehellinen viha ja rehellinen pelko ovat aivan yhtä aitoja mukautumisreaktioita kuin aidosti ilmenevät halut liittää somaansa joitain tiettyjä muotoja, makuja tai tuntemuksia jostain ympäristöstä. Molemmissa tapauksissa on kyse mukautumisesta. (Hanna 237)

Ristiriita voidaan myös käsittää tapakulttuuriin liittyvänä: kun Australian keräilijäalkuasukkaat hautaavat maahan keräämiensä kasvien palasia uhreiksi ja kiitoslahjoiksi paikkaa vartioiville hengille, vaikutus on aivan sama kuin kaikkien puutarhanhoidon sääntöjen mukaan versottaisimme uuden kasvisukupolven seuraavaa vaellusta varten. Edelleen vaikutus on täysin sama, jos uskomme henkien pitävän jonkin pensaan maavartta riittävänä uhrina uuden sadon tuottamiseksi tai jos vakuutamme itsemme kasvitieteellä siitä että po. pensas leviää maavarresta rönsyilemällä. Kummassakin tapauksessa käytäntö ja vain käytäntö - pensas on uudemman vaelluskierroksen aikana kasvanut taas täyteen mittaansa - vahvistaa ja muokkaa tietämystämme/uskomuksiamme maailmasta ja sen lainalaisuuksista. Somaattisen ihmisen arvostelmat perustunevatkin käytäntöön, siihen miten jokin asia, malli tai ilmiö toimii ja vaikuttaa välittömään ympäristöönsä. Somaattiselle ihmiselle epäonnistuminen ei siis ole tiedollisen riittämättömyyden ahdistavaa kokemista, vaan väärä valinta, epäonnistunut kokeilu.
Samantyyppisiä kehityspiirteitä on niinikään nähtävissä myös kertomataiteessa:

... Ilmiöiden suhteiden kuvausta ei kuitenkaan pystytä viemään loppuun, koska sekventiaalinen kirjoittaminen sitoo asiat perättäisiksi ja tietyt ilmiöt jo fyysisesti lähemmäksi toisiaan. Tässä siis voitaisiin ajatella, että ilmaisuväline - taideromaani - on saavuttamassa rajojaan. Myös niin sanottu postmoderni sanataide voitaisiin nähdä tämän ilmiön kärjistymisenä: kun asioiden suhteet tulevat hallitsemattoman monimutkaisiksi, todetaan, että ilmiöiden tai kuvattavien asioiden ei tarvitse liittyäkään toisiinsa. Näennäinen nihilismi olisikin alistumista tosiasioiden edessä. (Heino 198)

Tiedollinen riittämättömyyden tunne edellyttää aina vertailukohtaa, on olemassa joku joka tietää tai jotain mitä voidaan tietää enemmän. Tiedon avulla tapahtuva maailman hallinta luo itsessään valtarakenteita ja hierarkioita - ne jotka tietävät ja ne jotka opettavat hallitsevat (tieto on valtaa). Toisaalta tieto ei ole ongelmatonta, ei hallita eikä hankkia - tämäkin meille opetetaan - mitä tahansa väittämiä ei voida oikein tiedoksi kelpuuttaakaan (ken tietoa lisää, se tuskaa lisää).
Yleisesti tunnustetaan aikuisuuden mallien olevan lapsen kasvulle ensiarvoisen tärkeitä. Entisinä aikoina me saimme nämä mallit lähiympäristöstämme eläessämme kiinteässä yhteydessä sukumme ja perheemme kanssa. Nyky-yhteiskunnasta suvun ja yhteisön tarjoamat aikuisen mallit ovat käyneet epäselviksi ylikorostuneen ihmisen yksityisyyden ja yksityielämän kunnioittamisen myötä. Ihmisen minäkuva muodostuu viimekädessä hänen sosiaalisista suhteistaan ja hänen niistä omaksumistaan malleista. Christie ja Bruun esittävät Hannan kuvaileman mutanttien erikoisaseman seuraavasti:

Pitemmän päälle tämä epäselvyys saattaa osoittautua yhtä vaaralliseksi aikuisille kuin lapsillekin. Se on kiinni kahdesta seikasta. Ensinnäkin tekninen kehitys on niin nopeata, että lapset kasvavat eroon aikuisista tällä alueella; ennen kaikkea on kyse automatiikasta ja tietokoneista. Mutta yhtä tärkeä on toinen alue: lapset kasvavat olemassaoloon, jossa vanhempien sosiaalisilla kokemuksilla ei ole aina oikein merkitystä. Ahkerien vanhempien lapset eivät ehkä koskaan tule saamaan palkkatyötä. Mutta sitä eivät ehkä tule saamaan ahkerat vanhemmatkaan tai monet ahkerien vanhempien ystävistä iän hiukan karttuessa. Lapset ja poikkeavat toimivat usein kuin ladunaukaisijoina vieraassa maastossa. Se sukupolvi, joka menettää kosketuksen ladunaukaisijoihin, saattaa ajautua suuriin vaikeuksiin. Mutta epävarmoiksi tulevat myös ne ladunaukaisijat, joilla ei ole ketään opastettavanaan, ketään jolle voi osoittaa olevansa pätevä. (Christie ja Bruun 20)

Eräs nykyaikaa leimaava piirre on älyllisen motivaation puute. Jos johdonmukaisesti tekee päätelmiä siitä mikä on inhimillisen hyvinvoinnin ja tulevaisuuden kannalta tunnetun tiedon valossa järkevää tai jopa välttämätöntä ja samanaikaisesti näkee miten päätöksenteko rampautetaan loputtomien poliittis-taloudellisten kielipelien viidakkoon, on vaikeata motivoida itseään mihinkään älylliseen ponnistukseen. Tuntuu siltä kuin olemassaolon taistelu olisi menettänyt syvälliset merkityksensä ja käynnissäpitävät voimansa.

Ihminen, jonka suhde tietoon on pelon ja hallitsemisen pyyteistä vapaa, on helppo leimata anarkistiksi: mikään maailmaamme koskeva tosiasioiden kokoelma ei ole mallia kummempi - se joko selittää ja kuvaa käsillä olevaa todellisuutta riittävästi tai riittämättömästi - ja on sellaisena milloin tahansa vaihdettavissa. Postmoderni kulttuuri kuvallisuudessaan ja pinnallisuudessaan heikentää tiedon valta-asemaa. (Jameson)

Faktatiedon ja taiteen vaikuttamiskeinojen väliin syntynyt mainoskulttuuri vain hävittää faktan ja fiktion rajaa ja toisaaltaan korostaa myöhäiskapitalismiin kuuluvaa esineellisyyttä ja lyhytaikaisuutta. Välineellisyyden ja korvattavuuden soveltaminen kulttuurin ja erityisesti tieteen, taiteen ja yhteiskuntaelämän toimintoihin koetaan kuitenkin vielä yleisesti uhaksi.

kuva 2: Filemon ja riippuva linna (Fred)

Mitä on sanottava maailmasta, jota luonnehtivat erilaiset julkiset ristiriidat ja järjettömyydet: samaan uutislähetykseen mahtuvat järkyttävä kuvaus kuudesta avaruusaluksessa räjähtävästä ihmisestä ja maanjäristyksen massaan hukkuva yleinen tuhansien ihmisten hätä. Yhteiskuntaamme ja kulttuuriamme luonnehtivat ja jäsentävät kvantitatiiviset määreet riitelevät sulassa sovussa. Kadotetun suhteellisuudentajun saavuttaminen jonkinlaisen 'tässä ja nyt' elämyksellisyyden avulla edellyttää tiedon ylimaallisen aseman murtamista sekä faktan ja fiktion rajan kyseenalaistamista.
Mielestäni tämä kaikki käy parhaiten vuorovaikutteisuutta lisäämällä: tietojen tulva pitää voida pysäyttää ja se on voitava alistaa yksityiskohtaiseen tarkasteluun, asioita pitää voida tarkistaa, selventää, asettaa mittasuhteisiinsa ja virheellisiä tietoja pitää voida korjata. Douglas Crockford sanoo vuorovaikutuksesta jotain rohkaisevaa:

...vuorovaikutuksen tulisi olla hauskaa ja yksinkertaista. Vuorovaikutus ei saa jäädä pelkkien mekaanisten valintojen tekemiseen ja lisäksi sen tulee olla perusluonteeltaan konstruktiivista ja toimintaan rohkaisevaa. (Crockford)

Todellinen tiedon vapaus koetaan varsin perustellusti uhaksi perinteisille valtajärjestelmille - asiayhteyteen sopimattomien mallien sattumanvarainen kokeilu ja sovittaminen pahimmillaan uhkaa valtaapitävien (keitä ne sitten ovatkaan) hegemoniaa. Sovelletuista malleista saavutettujen etujen ja hyötyjen hallittavuus on pitkälti hallinnut yhteiskuntajärjestelmiemme syntyä ja muokkautumista. Nyt kun olemme joutuneet karmaisevalla tavalla havaitsemaan teknokratioittemme haittojen hallitsemattomuuden, ja sitä kautta myös perinteisen järkiperustaisen maailmankäsityksen erehtyväisyyden ja harvoja palvelevuuden, luulisi olevan varsin helppoa antaa myöten uudenlaisten tieteellisten ja taiteellisten ideoitten kokeilulle. Sallimattomuuden pulma ei taida olla niinkään valtapoliittinen kuin vanhan pelko-agressio perimän ilmaus: on turvallisempaa yrittää paikata vanhaa kuin rakentaa kaikki uudestaan - tai vielä pahempaa, olla viime kädessä sitoutumatta mihinkään periaatteeseen.
Kulttuuritraditionalisteilla ja mutanteilla, kuten Hanna vanhaa ja nuorta polvea kutsuu, ei ole mitään edellytyksiä ymmärtää toisiaan, koska heidän maailmankuvansa ja toimintamallinsa perustuvat lähes vastakkaisiin lähtökohtiin: edelliset kokevat ympäröivän todellisuuden vihamielisenä, kesytettävänä ja lannistettavana maailmana, kun taas mutantit hahmottavat todellisuuden, joka on valmiiksi kesytetty ihmisen tarpeisiin ja joka vaatii välineellistä ajattelua. Hanna erottelee näiden lisäksi siirtymävaiheeseen kuuluvat protomutantit, jotka onnettomuudekseen elävät vielä vanhan traditionalistisen sukupolven kansoittamassa kulttuurissa ja siten joutuvat kaikkinaisten sopeutus- ja kurinpalautustoimenpiteiden kohteiksi. Protomutantteja Hanna näkee perinteisesti taiteilijoissa ja tiedemiehissä. Hannan mukaan eroavuudet ovat ihmisten somaattisessa rakenteessa eivätkä traditionalistit näin muodoin edes koskaan voi ymmärtää olevansa luonnollisen kehityksen suurimpia hidastajia ja siten vahingoittavansa koko ihmiskuntaa.