Seis maailma, tahdon hypermedian!

Maailman kylä

Uusi sähköinen keskinäinen riippuvaisuutemme saa maapallon näyttäytymään maailmankylänä

( McLuhan 1969)

Marshall McLuhan sepitti termin maailmankylä, millä hän tahtoi tähdentää joukkotiedotuksen maantieteellisiä etäisyyksiä kutistavaa roolia: saamme tietoa maapallon eri puolilla sattuneista tapahtumista yhtä nopeasti - ja mikä pahinta, usein myös samanaikaisesti - kuin ennen muinoin kylämme toiselta laidalta. Tämänkaltainen informaatiovuo asettaa uudenlaisia vaatimuksia päättelyn ja vertailun edellytyksille. Hajanaisen, hyvinkin eritasoisen ja eri yhteyksisen tiedon yhteen sovittaminen eroaa olennaisesti niistä tiedon hankkimisen ja tuottamisen muodoista, joita muinaiset esi- isämme tarvitsivat toimeentulonsa turvaamiseen päättelyiden avulla.

Antiikin merenkulkijoiden maailmankuva - juustokuvunalinen kiekko - riitti Välimeren ylittämiseen. Purjehdus valtamerten yli edellytti maailmankuvan muutosta - sijainnin päätteleminen kaksiulotteisen maan ja kiinteän tähtitaivaan perusteella ei riittänyt mannertenväliseen navigointiin. Vanha käsitys maailmasta havaintojen, vertailuitten ja päättelyiden passiivisena kohteena oli varsin riittävä, kunhan havaintovälineitä parannettiin ja päättelyiden muotoja tarkennettiin. Lisääntyneet havainnot lisäsivät luonnostaan myös vertailukohtien määrää, mikä puolestaan antoi aihetta tieteelliseen determinismiin ja myöhempään positivismiin: riittävillä havainnoilla ja oikeilla päättelyillä voitaisiin ennustaa maailman tila minä ajanhetkenä hyvänsä (mm. Laplace). Positivistinen maailmankuva kuitenkin edellyttää alkuoletuksekseen ihmisen ja ympäristön suhteen kiinnittämistä: ihminen on ympäristöstään irrallinen ja sitä tarkkaileva ja hallitseva olento. Ympäröivä todellisuus pakottaa meidät kuitenkin karmaisevalla tavalla tarkistamaan tätä postulaattiamme ( Raju 1974): lumipallomaisesti etenevät väestö- ja ympäristöongelmat osoittavat sen meille - olemme jatkuvasti paitsi osa luonnonlakien ja -ilmiöiden hallitsemaa havaintojenalaista maailmaa, myös voimakkaassa vuorovaikutussuhteessa maailman kanssa. Homeroksen ajan jumalat säätelivät ihmisten elämän oloja, nyt me vaikutamme niihin itse - tahdoimmepa tai ei. Arthur C. Clarken näkemys ihmisen ja tietotekniikan suhteesta on pessimistinen. Ihmislajin ja kulttuurin kehitystä arvioidessaan ja ennustaessaan hän huomauttaa, että olisi oikeampaa sanoa työkalun (nuijan) keksineen ihmisen kuin ihmisen keksineen työkalun. Tällä hän tahtoo sanoa työkalujen käyttöönoton muovanneen ihmisen psyyken ja sitä kautta kulttuurin siksi mitä se nyt on.

Vanha ajatus ihmisestä työkalujen keksijänä on harjaanjohtava puolitotuus; paremminkin voitaisiin sanoa työkalujen luoneen ihmisen. Ne olivat hyvin vaatimattomia työkaluja vain hiukan apinaa suurempien olentojen käsissä. Siitäkin huolimatta me olemme niiden seurausta - kuten on myös niitä ensimmäisenä käyttäneen apinaihmisen sukupuuttoon kuoleminen. (Clarke 229)

Samassa yhteydessä Clarke ennustaa informaatioteknologian muokkaavan ihmislajia ja hänen kulttuuriaan vähintään yhtä vallankumouksellisesti.Clarken väite on epämääräinen, hän ei täsmällisesti sano mitä työkalua hän tarkoittaa. Kirja antaa ymmärtää hänen tarkoittavan tietokonetta jonkinlaisena informaatioyhteiskunnan symbolina.

Apinaihmisen keksimät työkalut saivat sen kehittymään seuraajakseen, Homo sapiensiksi. Keksimämme työkalut sisältävät seuraajamme. Biologinen kehitys on väistynyt nopeamman ilmiön tieltä - teknologisen kehityksen. Sanalla sanoen, koneet ottavat vallan. (Clarke)

En usko minkään koneen tai teknologian itsessään syrjäyttävän ihmistä - teknologia antaa valtaa sille joka uskaltaa niitä välineinään käyttää. Mikään ei takaa, että teknologiaa ja tieteitä käytettäisiin moraalisesti ja toiminnallisesti tarkoituksenmukaisesti. Meillä niin kuin muuallakin kirjataan mm. lumitöiden tekeminen bruttokansantuotteen kasvuksi, johon sitten perustetaan kehitysennusteita ja talouslaskelmia. Kun sataa lunta, Suomi vaurastuu. Vaan missä ovatkaan lumet menneen talven?

Ihmisen hermojärjestelmästä ja sen toiminnasta vain murto-osa on tiedostunutta ja yksilön tietoisen kontrollin alla. Kokeilemalla muinainen ihminen löysi sairauksiinsa lääkityksen kasveista, joiden mekanismeista tai organismeista hän ei ymmärtänyt käytännöllisesti katsoen mitään. Nykyihminen on hyvinkin analogisessa tilanteessa itselleen liian suuren tiedonvälitysteknisen hermostonsa kanssa. Vain omakohtainen kokeilu ja leikkiminen eteen tarjoutuvalla tekniikalla voivat poistaa vieraantumisen ja mystiikan voimakkaasti vuorovaikutukseen ja kommunikaatioon perustuvasta kertaluokkaa monimuotoisemmasta maailman kuvastamme. Luovuus on yleisesti liitetty piilotajuntaan, teknologiat ovat tietoisten ja muotoiltujen ajatelmien toteutuksia - joskin alkujaan jonkinlaisesta luovasta visiosta kirvonneita. Tietokoneita ja tietoteknologiaa voidaan ajatella nimenomaisesti ihmisen tietoisen mielen laajentumina. Rakenteeltaan ne heijastelevat ihmisen toimintoja sellaisina kuin ne on opittu tuntemaan ja ymmärtämään, vaikka eivät pystykään alitajuisiin prosesseihin.

McLuhanin näkemys tietotekniikan apparaatista ihmishermoston jatkeena on mullistava, jopa siinä määrin että vieläkin populaarissa keskustelussa jaksetaan kauhistella koneiden ylivaltaa ja 'tekoälykkäiden' laitteitten ylivoimaa ihmiseen nähden. Kone kyllä jaksaa muistaa ja suorittaa mekaanisesti tarkasti kuvattua toimintaa - siis luokittelua ja laskelmointia. Tällaisia toimintoja ihmisessä on kuitenkin perinteisesti pidetty pikemmin paheina kuin hyveinä. (Ilmeisesti tämä onkin saanut suomalaisen lähes uhmakkaasti omaksumaan käsitteen 'tietokone', siinä missä muut sanovat vaatimattomammin, jos kohta kuvaavammin, 'laskin' tai 'järjestelijä'. (englannin computer ja ranskan ordinateur).

Hanna huomauttaakin tästä ihmisen ja tietokoneen samanlaisuudesta mitä tulee älylliseen toimintaan, mutta korostaa merkillepantavaa eroa: tietokone on kuin ihmisestä irroitettu homunculus. Se ohjelmoitu huolehtimaan osasta ihmisen rationaaleen perinteisesti liitettyjä toimintoja, mutta se ei ole itsessään kehittyvä orgaaninen laji. (Hanna 230) Tosin muistan joitakin vuosia sitten Yhdysvalloissa järjestetyn Keinotekoisen elämän kongressin, joten tämäkään ei tulevaisuudessa liene täysin poissuljettua. Optimistina uskon uusien tiedon käsittelyn ja välittämisen mahdollisuuksien muokkaavan ihmistä vähintään samassa laajuudessa kuin kirjapainotaidon niin hyvässä kuin pahassakin. Ruumiimme on karkeasti ottaen lopultakin tahtomme alainen, hermostomme paitsi välittää aistimuksia aivoillemme myös viestii toimintaohjeita lihaksillemme - miksei siis myös 'sähköinen hermostomme'.

Kun teknologiamme laajentaa jonkin aistimme, niin kulttuurimme uusi tulkinta syntyy vasta uusien teknologioitten sisäistymisen kautta. (McLuhan 1966 40)

Teknologia täytyy siis sisäistää ennen kuin se muokkaa kulttuuria. Tieteiskirjallisuuden voimakkaasti kasvanut suosio voitaisiin siis tulkita taiteen pedagogisten ja didaktisten tehtävien täyttämiseksi. Toisaalta meidän täytyy siis voida oppia taiteen kautta ensin väline ja välineen avulla uudenlaisen maailmamme uusi tulkinta. McLuhan huomauttaakin lukutaidottomien yhteiskuntien jäsenten vaativan runsasta koulutusta (training), ennenkuin he voivat katsoa elokuvaa tai televisiota (McLuhan 1966 36-38). Samaan tapaan voitaisiin siis väittää postmodernismin olevan mahdollista vain jälkikirjallisessa yhteiskunnassa. Vastaavat tuntemukset ovat tihkuneet arkikieleenkin. Voidaan hyvinkin huoletta pyydellä anteeksi sitä, ettei 'osata' kuunnella jatsia tai ei 'ymmärretä' klassista musiikkia, vaikka yksinkertaisesti ei vain olla totuttu kuuntelemaan tai henkilökohtaiset mieltymykset eivät voi sulattaa em. musiikinlajeja. Liiallinen osaamisen ja osaamattomuuden korostaminen tuntuu johtavan helposti mm. siihen, että kouluikäisen lapsen lyhytjänteisyys tuomitaan viaksi, ja jopa diagnostoidaan vammaksi, MBD:ksi (minimal brain damage), koko muu maailmahan on sitoutunut niin tiedon kuin taiteen tuottamisessa lineaarisiin tai hierarkkisiin jäsennyksiin ja malleihin - jotka kaikki poikkeuksetta vaativat niin tekijöiltään kuin kuluttajiltaan pitkäjänteisyyttä. Toisaalta voidaan ajatella lyhytjänteisyyden olevan terve sopeutumisreaktio kasvavan sirpalemaisen tieto- ja havaintoaineksen - lehdistön, television, kasvavan matkailun ja muun sosiaalisen kanssakäymisen - hallintaan ja hahmottamiseen. Ihmisen aistein havaittavassa ympäristössä onkin tapahtunut aivan perustavaa laatua oleva muutos: enää ei kylmänsietokyky ole meille teknologisen hyvinvointiyhteiskunnan kansalaisille lajin säilymisen edellytys ja siten luonnollisen valinnan määräävä peruste. Ei ole tarpeen olla ketterä, nopea ja äänetön saalistaja saadakseen syötävää. Pilanomaisesti voisi todeta nykypäivänä olevan tärkeämpää osata lukea EAN-koodeja kuin saaliin jälkiä.

Sivistyksen myötä olemme onnistuneet eristämään ihmislajin henkiset tuotokset (so. kulttuurin) ja niiden taustalla olevan ihmisen henkisen komponentin toisistaan niin tehokkaasti, ettei niiden välillä aina näy mitään takaisinkytkentää. Jos oletamme yhteiskunnan, sen teknologian ja tiedonvälityksen yhdessä ja erikseen toimivan jonkinlaisena luonnollisen valinnan komponenttien joukkona, luonteeltaan henkisenä geenien 'siivilänä', niin joudumme samalla arvioimaan uudelleen laajalti yhteiskunnallisten ja humanististen tieteitten tähänastisia tuloksia.

Kuvat modernin jälkeen

Yleisesti hyväksytään kerronnan tyyleistä esimerkiksi satiirin ja ironian edellyttävän lukijalta tiedollisia valmiuksia. Parhaimmillan taideteoksen voitaisiin ajatella olevan jonkinlainen 'elämys- ja tietopaketti', joka tuottaa vuorovaihtoisesti esteettisiä ja tiedollisia elämyksiä. Esimerkkinä voitaisiin ajatella vaikkapa Mika Waltarin historiallisia romaaneja. Trivial Pursuit'in kaltaisten pelien suosiota voisi selittää ihmisten pyrkimyksellä oppia hallitsemaan ja hahmottamaan tiedollisten elämysten avulla ympäristöstä tulvivaa tiedon vuota.

Jamesonin mukaan postmodernit virtaukset ovat osa jälkiteollisen kapitalismin tilaa ( Jameson 264). Jamesonin näkemykset vain vahvistavat omaa kokemusta: näyttää siltä kuin pinnallisten kuvien sarjoin nykyihminen valjastettaisiin toisaalla tuotannon ja toisaalla kulutuksen oravanpyörään. Toimintaa ylläpitäväksi jännitteeksi on muodostunut ulkoisen hahmon ja olemuksen luominen ja kehittäminen - perusteluksi miltei mihin tahansa kelpaa se miltä asiat näyttävät: ihminen luo minäkuvansa hänelle itselleen ulkoisten asioiden (ilmentymien) kautta. Minän kuva muuttuu peilinohueksi ja merkityksistä irralliseksi - olemassaoloksi omistuksen ja kulutuksen kautta ja sitä varten.

...näiden yhteyksien ulkopuolella oli tilanteita joissa syntyi vuoropuhelua. Ennen oli tyypillistä osallistuminen viestintään, nykyisin viestinnän kulutus...(Christie ja Bruun 21)

Nykypäivää näkyvimmin leimaava tietoyhteiskunnan lieveilmiö on passivoivan informaation määrä. Jo lapsina meidät altistetaan joukkotiedotusvälineitten viileän ja suggeroivan yksisuuntaisen informaation alle. Siinä missä entisaikaan oli sosiaalisten kontaktien takaamia tiedon välittäjiä ja tulkitsijoita on nyt mekaaninen tietoa suoltava laite.

...Keskeinen ongelma tässä yhteydessä on se, että ei voi esittää kysymyksiä. Virran voi katkaista, jos on epätavallisen luja luonteeltaan. Mutta kysymyksiä ei voida esittää. Ohjelma jatkuu. Tuottaja asuu useimmiten toisessa maanosassa. Ymmärrystä ei voi saavuttaa osallistumalla. Ohjelman täytyy olla tärkeätä ja oikeaa, koska se lähetetään aikuisten maailmasta. Mutta se jää käsittämättömäksi. Ympärillä on samanikäisiä tai sitten ollaan yksin. Maailma vilisee ohi silmien edessä. (Christie ja Bruun)

Simuloitu kulutusjuhla

Suomalaisessa poliittisessa kielenkäytössä on sangen usein viljelty käsitettä kulutusjuhla, käytännössä se on seurausta taloudellisen koneiston polttoaineeksi valjastetun ihmistyön ja siitä maksetun rahallisen korvauksen kierrätyksestä. Termi on saanut voimakkaita negatiivisia sivumerkityksiä. Osaltaan sivumerkitykset johtuvat sanonnan käyttämisestä erilaisten rankaisutoimenpiteiden yhteydessä, joilla on pyritty ohjailemaan kansalaisten rahavirtoja takaisin yhteiskunnan hallitsemiin taloudellisiin kiertoihin.

Tästä seuraa aikamme tyypillisin hysteria: todellisuuden tuottamisen ja kopioinnin hysteria. Tavaroiden ja palveluiden voimakas tuottaminen, talouspoliittinen ruusujen aika, ei enää vähään aikaan ole tuntunut itsessään järjellä perusteltavissa olevalta. Yhteiskunta pyrkii tuotannolla ja ylituotannolla luomaan sitä todellista, josta se samalla etääntyy kauemmaksi ja kauemmaksi. Tämän vuoksi nyky-yhteiskunnan aineellinen tuotanto on itsessään hyperreaalista. Sillä on edelleen kaikki perinteisen tuotannollisen toiminnan lähtökohdat ja peruspiirteet, vaikka se ei ole muuta kuin perinteisen mittakaavaan kutistettu heijastuma (tästä syystä hyperrealistit - Baudrillard tarkoittaa tässä hyperrealistisia kirjailijoita tek. huom. - vaativat ehdotonta todellisuuden näköisyyttä, josta kadonnut kaikki merkitys ja lumo, kaikki esittävään liittyvä perusteellisuus ja voima). Tällä tavoin hyperrealistinen simulaatio näyttäytyy kaikkialla todellisuutemme hämmästyttävänä itsensä näköisyytenä. (Baudrillard 181)

Kertakäyttöesineiden käytön ja kulutuksen mekanismien syntyminen voidaankin ymmärtää Baudrillardin analyysin kautta jonkinlaiseksi kadotetun materiaalisen todellisuuden luomiseksi. Samalla kun tarpeellisuutensa kanssa kamppailevia tuotantojärjestelmiä ja talousrakenteita tuetaan rahallisin elvytysruiskein tullaan kulutus- ja tapatottumusten kautta luoneeksi teolliselle toiminnalle tuttuuteen pohjaava esineellinen perustelu. Jos uskaltaudumme tarkastelemaan kriittisesti jokapäiväisiä käyttöesineitämme, havaitsemme Baudrillardin ajatusten ajankohtaisuuden: kuinka monen kotitaloudessamme olevan esineen käyttötarve on todellinen, kuinka monen vain kuvitteellinen tai simuloitu?

Turhan ja näennäisen tiedon tuottaminen, henkisen kertakäyttömateriaalin valmistaminen, on niinikään yleistynyt viimeisten vuosikymmenien aikana kautta maailman yhteiskuntajärjestelmistä riippumatta. Tuotettava tieto, olkoonpa se historiallista kuvaustietoa tai muuhun muotoon jalostettua, esim. tilastotietoa tai suunnittelun perustaksi valmistettuja kuvauksia ja selvityksiä, on kuitenkin aina malli reaalimaailmasta. Baudrillardin mukaan kysymyksessä ei olekaan vain eettisten tai yhteisömoraalisten arvojen kriisi, vaan hänen mukaansa jo se ilmaisemisen tapa millä me maailmaamme kuvaamme on vieraantunut todellisuudesta. Hän erottelee kuvan muodostamisen ja käytön neljä perättäistä vaihetta:

Ensimmäinen on kuvan pohjana olevan todellisuuden heijastuma, toinen peittää ja muuntaa todellisuutta, kolmas vaihe peittää taustalla olevan todellisuuden puuttumista ja lopulta neljäs vaihe, jolla ei ole mitään suhdetta mihinkään todellisuuteen ja kuva on itsensä puhdas simulaatioympäristö. (Baudrillard 170)

Baudrillardin kuvan käsite tuntuu varsin sopivalta myös kielelliseen ilmaisuun. Olemme kehittymässä: ilmaisussamme ensimmäisen vaiheen kuvia edustavat puhtaat toimintaohjeet, lait tai tiedolliset kuvaukset (tästä toki on löydettävissä paljonkin poikkeuksia); toisen vaiheen kuvat ovat ainakin suomalaisen poliittisen retoriikan vallitseva paradigma; mainoksen kieli joissakin tapauksissa voitaisiin helposti ymmärtää kolmannen asteen kuvina; neljännen asteen, puhtaan simulaation kuvat syntyvät useinkin edellisten yhteisvaikutuksesta. Mikä voisi olla taiteen ja sitä myötä estetiikan asema uudistuvassa n:nnen asteen kuvien maailmassa? Baudrillard jatkaa kuvan tasojen sosiaalisten funktioitten erittelyä seuraavasti:

Ensimmäisen tason kuvauksille on ominaista hyvän ilmentäminen: kuvaus saa opinkappaleen luonteen.
Toisella tasolla ne ovat ilmaisuina pahoja ja negatiivisia.
Kolmannella tasolla kuva vain toimii ilmiasuna: sen käyttö on noituudenkaltaista.
Neljännellä tasolla kuvaukset eivät ole ilmentymiä, vaan vastineettomia simulaatioita. (Baudrillard 170)

Baudrillardin kirjoituksista saakin helposti sen käsityksen, että hänen mukaansa ihminen olisi joutumassa luomien simulaatioittensa uhriksi - simulakrumien vangiksi.

Seis maailma, tahdon sisään!

... By far the most frequently reported effect on lower-ability students is improved motivation, self-confidence, and self-discipline

(Becker 156)

Simulaation varsinainen voima on simulaation kohteen ja sen katsojan/kuluttajan/tutkijan vuorovaikutuksella. Ympäristöongelmien kourissa kamppailevassa teknologioissa on taloudellisempaa ja tiedollisesti tuottavampaa simuloida todellisen ja teoreettisen maailman ilmiöitä, kuin syöksyä suin päin ennalta arvaamattomiin taloudellisiin ja/tai yhteiskunnallisiin kokeiluihin. Niin ikään on mahdollista saavuttaa simuloinnin kautta kokemuksia ja tietoa, jonka avulla voidaan välttää virheitä ja erehdyksiä - kukaties simulointi tuottaa myös uutta tietoa ja uusia näkemyksiä. Näkemykseni mukaan taiteen ja sen tutkimuksen tulisi palauttaa Baudrillardin kuvaama simulaatioiksi muuttunut todellisuus takaisin ihmisen hallintaan. Näin siihen sisältyisi tiedollisen ja henkisen kasvun mahdollisuus.

Simulaation ylivallan seurauksena eettisten arvostelmien perusteet hämärtyvät. Koska se todellisuus, joka ennen vastasi kuvaa, toimi aina viime kädessä niin arvostelmien kuin väittämienkin perusteluna ja kiinnekohtana. Näin olivat ideologiset ja uskonnolliset ajatelmat yhteiskunnallisesti perusteltavissa ja sovellettavissa. (Baudrillard 170)

Paitsi poliittis-uskonnollisten ideologioiden inflaatiota todellisuuden ja sen kuvan eriytyminen aiheuttaa myös niin henkistä kuin ruumiillistakin vieraantumista. Kokemus ei enää palvele ehdottomana moraalisen ja tiedollisen todentamisen mittana vaan lisää osaltaan epävarmuutta ja lopulta johtaa todellisen maailman nostalgiseen esineellistämiseen. Postmodernia kulttuuria onkin usein moitittu pinnallisuuden, nostalgian ja kitschin kulttuuriksi.

Kun todellisuus ei olekaan sitä mitä sen ennen on sanottu olevan, saa nostalgia voimakkaamman merkityksen. Alkuperän myytit ja todellisuuden tunnusmerkit; puolitotuudet, objektiiviseksi ja alkuperäiseksi väitetty; kukoistavat. Totuus ja sellaiseksi mielletty rehottavat, kuvallinen korvaa hävinneet oliot ja kosketeltavan todellisen. Ja niinpä turvaudutaan paniikinomaiseen todellisen ja viitteellisen tuottamiseen, aineellisen tuotannon paniikin yllä ja ympärillä. Näin simulaatio näyttäytyy meidän historiallisessa tilanteessamme: se on realistisen, uusrealistisen ja hyperrealistisen strategia, jonka yleinen vastine on kätkemisen strategia. (Baudrillard 170-171)

Baudrillardin yllä kuvaama paniikinomainen uusien merkityksien ja viittauksien tuottaminen voitaisiin mielestäni nähdä myös positiivisena ja luovana voimana. Taide tuottaa elämyksiä ja sellaisenaan toimii unien tavoin ihmisen psyykeä suojavana ja kasvattavana voimana. Simulaatio hämärtää tieteen ja tiedollisen kokemisen kohdetta, todellisuutta. Yhtäältä tämä tarkoittaa taiteellisen ja tieteellisen tiedon lähentymistä ja niiden välisen rajan hälventymistä, toisaalta ihmisten suurempaa sosiaalista sitoutumista toisiinsa ja toisten hyväksyntään - ratkaisujemme eettisen ja moraalisen oikeellisuuden mittana meidän on käytettävä ryhmäämme ja muiden käyttäytymistä.

...somatologit sanovat samaa: länsimaisen ihmisen normaalielämä on puolittaisten ihmisten elämää, jota hallitsee pelko siitä mitä muut ihmiset ja muu maailma tekee tai sanoo. Tämä pelko on saanut heidät tukahduttamaan somaattisen olentonsa sisimmän.(Hanna 161)

Inhimillisesti ajatellen ei liene niinkään vaarallista, jos elämme tasa-arvoisessa kriittisessä suhteessa ympäristömme kanssa sen sijaan että käytöstämme ohjailisivat Baudrillardin tarkoittamat kuvitteelliset ja tosiksi uskotut normit. Hanna kuitenkin tulkitsee ihmisen vieraantumisen somaattisen ihmisen kriisinä: kun teknologisen kehityksen käynnistänyt ja liikkeessä pitänyt vihamielinen ympäristö on saatu taltutetuksi, ihmiseltä katoavat teolliseen työhön kannustaneet motiivit. Teollinen järjestelmä 'pelaa itsensä ulos'.